Nimenomaan se asenne, että huumeiden ja "huumeiden" käyttäjät ovat "ulkopuolisia", vaikeuttaa käyttäjän irtautumista aineista ja kuntoutumista. Kun ajatusmaailma on, että "laittomien päihteiden käyttäjät eivät kuulu meidän yhteisöömme ja itse asiassa olemme niin
hyviä, ettemme anna narkkien edes syntyä keskuudessamme", se vieraannuttaa käyttöön hairahtanutta pitkäaikaiskäyttäjästä puhumattakaan. Muut näkevät käyttäjän vihollisena, he eivät voi samaistua tilanteeseen eivätkä he edes ole halukkaita auttamaan. Heille ongelmaa ei ole olemassakaan, ja henkilön huume- ja/tai päihdeongelma tekee
koko henkilöstä ongelman. Oli käyttö sitten edes harmillista itse käyttäjälle tai ei, eivät muut anna sitä tunnetta, että hänet voitaisi hyväksyä enää koskaan - huumeisiin lankeaminen kun ei kuulu "normaalien ihmisten" elämään. Miten siis käytön minimointi, täysi naamiointi tai lopettaminenkaan muuttaisi tilannetta kun on jo kerran jääty kiinni?
Käyttäjä on näin ollen yksin. Käyttäjä on kuitenkin ihminen ja tarvitsee ihmisenä tukiverkostoa siinä missä useimmat muutkin, niin käyttäjät kuin ei-käyttäjät. Käyttäjän verkosto muodostuu hyvin todennäköisesti kanssakäyttäjstä, aineiden tarjoajista, muista syrjityistä ja muista syistä syrjäytyneistä. Tämä ruokkii aineiden käyttöä ja luo oman noidankehänsä: vaikka olisi psykologisesti ja henkilökohtaisella tasolla pääsemässä jostain ongelmasta irti, vetää sosiaalinen paine nopeasti takaisin käyttöön useimmissa tapauksissa. Ajan myötä nämä huonot ajanvietteet muuntautuvat tavoiksi, ja tavoista on paljon vaikeampi oppia pois. Ja mitä kauemmin täyttää tarpeitaan päihteillä, sitä vaikeampaa kyseistä tarpeiden aukkoa on täyttää arkisemmilla toiminnoilla. Eikä ketään kiinnosta käydä asiaa läpi käyttäjän kanssa, ei; ensin tulisi irroittautua täysin, oli käyttö sitten pinnallista tai selkärangassa kiinni, ja
sitten vasta
ehkä keskusteltaisiin, kuinka toimia elämässä ja täyttää huumausaineiden luoma aukko. Ei tarvitse olla ruudinkeksijä ymmärtääkseen kuvion olevan nurinkurinen.