Hamppuforum

Heippa.

Aiheeni ei liity nyt sitten hamppuun millään tavalla, vaan ihan omaan elämääni. Tässä taustoja hieman:

Olin 18 vuotias pojankloppi kun löysin uskomattoman kaunottaren elämääni (2v nuorempi tosin) ja siitä se seurustelu lähti, mentiin jopa kihloihinkin. Seurustelussa oli ongelmansa, mm. kannabis + muut jutut, hieman pettämistä puolin toisin, mutta me rakastettiin toisiamme sydämen pohjasta. Armeijan aikana me erottiin, tulin jätetyksi. Ilmeisesti nuori naisen alku oli kokenut sellaisen "vapauden", kun nuoruus menikin toisen kanssa sitoutuneena. Ero oli mulle raskas, itkin monta päivää, yritin kaikkeni, mutta ei auttanut vittu mikään; we are done.

Ongelmani on seurustelun jälkeinen elämäni. Erosta on tasan kaksi vuotta aikaa ja nyt kun katson ympärilleni, mitä näenkään? Vuokrayksiö (poikamies tyyliin sisustettu) ja ypöyksin. Miksi? No koska en pysty rakastamaan ketään, en pysty ihastumaan kehenkään. Olen missanut ainakin viisi loistavaa tyttöä omaan tunnevammaisuuteeni, eli yhden illan juttuja ja muutamaa olen katsellut pari päivääkin jopa, mutta sitten olen tehnyt viestin neitokaiselle selväksi: Ei. Pelkään etten pysty enää ikinä olemaan kenenkään kanssa, saatika perustaa perhettä, koska mikään ei tunnu missään.

Siis.. Jättikö tämä elämäni rakkaus minuun niin syvät arvet sisälleni, etten enää koskaan löydä "sitä oikeaa"? Tiedostan toki, vaikka välillä tulee sitä rakkauden tunnetta ikävä, ettei meidän ko. tytön kannattaisi enää yrittää mitään, mutta silti aika ajoin, mulla on kova ikävä. Tunteita on tai ei, en minä tiedä, mutta näin on. Ja olen kyllä vahva tyyppi, en haikaile naisten perään, mutta luulen että ko. nainen "rampautti" tunne-elämäni.

Ironista tässä on se, että eron jälkeen ex-anoppi sanoi, että tulen olemaan lopun elämäni yksin. (Akka oli tosin hallitseva, narsistinen persoona joka sai tyydytystä muiden kyykyttämisestä)

Siispä siis, pitemmittä puheitta: En tarvitse mitään, "Kyllä se rakkaus löytyy"- kommentteja, toki kannustus aina piristää, mutta haluaisin kuulla mielipiteitä ja onko muilla samanlaisia kokemuksia.

http://www.youtube.com/watch?v=5ufdsRas ... re=related <3

Kannattaa antaa sille naiselle anteeksi.

Jotenkin kuulostaa siltä että et kuitenkaan ole prosessoinut tota eroa ja tuskaasi loppuun asti ja sen takia et pääse eteenpäin...

Soita sille naiselle ja sano että "minä annan sinulle anteeksi, en vihaa sinua enää" ja uskon että saat vieritettyä ainakin osan tuon taakan painosta harteiltasi.

Heittelen vaan ajatuksia ilmaan, mä en mikään psykologi ole.

On varmasti nihkeetä elää tunnetyhjiössä.. Jos sinulla on joku luotettava ystävä niin keskustele hänen kanssaan näistä ja katso jos saisit asiaan jonkun uuden näkökulman.

älä edes yritä rakastua. yrita nauttia poikamiehen vapaudesta. Pidä hauskaa. Kyllä se oikea tulee kohdalle. ja just silloin kun sitä ei odota. Pyri kääntämään tappio voitoksi. Nauti tästä hetkestä ja siitä että olet yksin.

Ok. ei välttämättä helppoa mutta jos onnistut niin elämä on mukavaa. Ja jos se jätti sinut niin se ei ollut elämäsi nainen.

Eihän tässä mitään hätää ole, olet vain askelta lähempänä nirvanaa, nyt kun vain jotenkin pystyisit olemaan välittämättä itsestäsi myös...

If you love someone set her free. Tai jotain.

Kannustan tosiaan nauttimaan tuosta vapaudesta mikä sulle nyt on tarjoutunut.Vapaudesta tehdä juuri sitä mitä haluat tarvitsematta kysellä toisen puoliskon mielipidettä. Itse olin täysin romuna kun pitkäaikaisen tyttöystävän kanssa erosimme, paskana, vihainen ja täysin maassa. Tunsin olevani voimaton, kykenemätön vaikuttamaan mihinkään elämässäni.
Aloin viettää "villiä poikamieselämää" joka piti sisällään kaikenlaisia asioita, osa vähemmän mairittelevia. Taisin olla aika kyyninen siihen aikaan.
No, heräsin uudenvuodenaattona vieraalta paikkakunnalta, ja eksyin sitten tuntemattomiin uudenvuodenbileisiin ihan randomilla, josta sitten löysin nykyisen naiseni. Kaikki tapahtui nopeasti ja asiat etenivät omalla painollaan.

En nyt tiedä saanko pointtiani mitenkään selville tai että onko tässä edes sellaista...
mutta kai yritän sanoa sitä että asioiden täytyy antaa tapahtua omalla painollaan mikäli
tuntuu siltä ettei oikein tiedä mitä pitäisi tapahtua. Seuraa sydäntäsi tai jotain muuta yhtä
kliseistä ja eiköhän kohtalo vie sut just sinne minne pitääkin.

alone forever kirjoitti:sitten olen tehnyt viestin neitokaiselle selväksi: Ei. Pelkään etten pysty enää ikinä olemaan kenenkään kanssa, saatika perustaa perhettä, koska mikään ei tunnu missään.

Siis.. Jättikö tämä elämäni rakkaus minuun niin syvät arvet sisälleni, etten enää koskaan löydä "sitä oikeaa"? Tiedostan toki, vaikka välillä tulee sitä rakkauden tunnetta ikävä, ettei meidän ko. tytön kannattaisi enää yrittää mitään, mutta silti aika ajoin, mulla on kova ikävä. Tunteita on tai ei, en minä tiedä, mutta näin on. Ja olen kyllä vahva tyyppi, en haikaile naisten perään, mutta luulen että ko. nainen "rampautti" tunne-elämäni.

Jätti arvet, itse olen reilut kaksi vuotta tässä nauttinut oman exäni aiheuttamista vammoista ja syön masennuslääkkeitä jne paskaa.
Positiiviset tunteet ovat heikentyneet. Se perusrunko on tallella, mutta kaikista positiivisistä tunteista on terä hävinnyt. Oikeastaan samaa harmaata sontaa kaikki "positiiviset" tunteet.
Vihaa, raivoa, toivottomuutta ja muita vastaavia kyllä tunnen oikein hyvin. Olen kuitenkin löytänyt uuden naisen elämääni, mutta vaikeaa elää elämässä jossa ei oikein tiedä "rakastaako". Ensi aito rakkauden, jossa vastapuoli pettää sinua kavereittesi kanssa, murskaantuminen oli kova pala. Elämä pikkuhiljaa raiteillaan, ehkä sitä pääsee joskus siihen saatanan terapiaan ja pääsee takaisin elämään. Napit turruttaa ja pitää vähän elämässä kiinni, mutta paljon iloa kun pysty nauttimaan siitä samalla tavalla kuin ennen.

Entiselle emännälle voi antaa joitain asioita anteeksi, ei todellakaan kaikkea. Miksi edes pitäisi? Vihan tunteet varmasti oikeutettuja, mutta siitä ristiriitaisesta rakkaus/viha suhteesta on hankala päästä eroon. Ex-muija tunkee vieläkin uniini ja ajatuksiin parin vuodenkin jälkeen. Vitun lutka...

Toivoa on, sinusta se on kiinni. Käsittele asiaa vaikka ammattiauttajan kanssa jos tarvis. Ei sinun tarvitse joutua inhimillisyydestäsi luopua jonkun naisen takia.

Kumiankka kirjoitti:Ex-muija tunkee vieläkin uniini ja ajatuksiin parin vuodenkin jälkeen.

Tiedän täsmälleen mistä puhut.

Itse kun painiskelen saman ongelman kanssa. Anteeksianto on vaikeaa, eikä sitä toisaalta tarvitse tehdä; kuten minulle on viisaimman puolesta neuvottu, kannattaa ajatella, ettei aika ole jatkumo; se on ainoastaan tämä yksittäinen hetki, jota ihminen ohjaa toiminnoillaan johonkin suuntaan. On turhaa katsoa taaksepäin, sillä taaksepäin katsomalla ohjaat nykyhetkeä juuri siihen suuntaan, josta olet tullut. Mennyttä on mahdotonta muuttaa, joten sen märehtiminen on nykyhetken tuhlausta. Opi virheistäsi, mutta älä ylianalysoi niitä. Keep it simple. Ja pidä hetkestä kiinni kaikin voimin.

Joo, no itse olen viisi vuotta ollut tuossa prosessissa. Laastarisuhteita ja väkisin seurusteluyrityksiä, jotka kaatuu siihen kun en välitä tarpeeksi. Naisille tietysti aiheutuu aika paljon henkistä tuhoa noista, mutta kun ei jaksa vaan olla yksinkään. Oikeastaan tuntuu että olen menettänyt kosketuksen naisiin totaalisesti jo. Mutta olen löytänyt elämääni kannabiksen sentään korvauksena!

Pieni toivo elää silti että löytys joku nainen joka vielä säväyttäs minua, mutta se vaatii varmaan lottovoittajan tuuria. Ikää siis itsellä yli 30.

Mitään neuvoja en oikein osaa antaa. Olen katkera paska joka vihaa koko maailmaa sen takia että se lutka pilasi minun elämän.

2 vuotta täysin samaa paskaa takana, ei pysty enää luottamaan edes kavereihin kun pelkää että tulee taas petetyksi. Vieläkään ei vaan ole päässyt täysin eroon siitä ämmästä, ja tuntuu että en tuu koskaan pääsemäänkään...lääkkeet auttaa paskaan oloon mutta ei paranna itse vaivaa, miten sitä oppis taas tuntemaan rakkautta?

Melkee ku omaa tekstiä lukis.
Unohda naiset, tee jotain muuta elämälläs pari-kolme-viis vuotta, hankkiudu vaikka ulkomaille duuniin tai hommaa raskaan sarjan päihdeongelma. Älä edes yritä mitään vakavaa vaikka olis neitsyt Maaria tyrkyllä.. Kuulostanee kliseeltä, mutta aika auttaa. Eikä mikään muu. Itsellä meni neljä vuotta. Ny taas normaali.

Hey. com on. Kinkut tulee, kinkut menee. rock n roll pysyy

Hehe..

Itse 18-vuotiaana tapasin kaksi vuotta nuoremman naisenalun jonka kanssa päädyin seurustelamaan lähes viisi vuotta, joista kaksi olimme kihloissa. Asuttiin yhdessä vajaan vuoden verran. Intin jälkeen(muutettiin yhteen kun intissä olin), erosimme. Luulin ettei siitä sousta nousta mutta nyt, puolitoista vuotta myöhemmin havahdun mukavasta poikamiesboksistani kasvattelemassa hamppua.

Tämän kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna tapasin naisen jonka kanssa vietin uskomattoman kesän, ja tajusin vihdoin että kyllä sitä voi muitakin ihmisiä rakastaa. Harmi vaan että noin 8h sitten tämä vajaa puolivuotinen suhde sitten päättyi. Ei auta sano mummo lumihangessa. Bisseä, pitsaa ja pikkasen lehteä mut ennenkaikkea hyvät ystävät lähellä auttaa.

Itse pääsin tuosta pidemmästä suhteesta kyllä lopulta yli(ja aika nopeastikkin) ja olemme hyviä ystäviä entisen tyttöystäväni kanssa. Ehkäpä yritän vaan sanoa että kyllä se siitä. Sitten se tapahtuu uudestaan.

Se mikä ei tapa, vituttaa.

Ensin haluan kiittää kaikkia vastaamisesta ja kannustamisesta, te olette sellaista sakkia ettei parempaa löydy.

Ehkä te olette oikeassa, ehkä sitä seurustelua/rakkautta ei pidäkään etsiä vaan se tulee kun tulee, jos tulee.

Ex-suuren rakkauteni kanssa meillä oli vielä se tilanne, kun olin 19-vuotias, saimme kuulla, että tyttö on raskaana. Elin silloin nuoruutta ja pidin lasta mahdottomana ajatuksena, joten painostin tyttöä aborttiin ja lopulta hän sen tekikin "yhteispäätöksellä". Nyt kun miettii, niin kyllä sitä osasi olla suuri kusipää. Elämä on pienistä valinnoista kiinni ja jotenkin tuntuu, että valitsin silloin aikoinaan väärin.

Tuo ulkomaan keikka kuulosti hyvältä ajatukselta. Pitänee lähteä kansalaisopiston kurssille petraamaan englannin taitoja, jos sitten lähtö joskus tuleekin.

Kiitos vielä kerran tuesta, np. Dj Tiesto - Love comes again