Päiväpilveilijän elämässä: matka Ateneumiin ja takaisin

...vaikutuksen alaisena...
Alueen säännöt
Kokemuksia
Alue käsittelee kokemuksia hamppuun ja sen käyttöön liittyen.
Alueelle eivät kuulu kokemukset muista huumeista (ei ”edes” Amsterdamin matkalta).
LNiemi
Viestit: 2
Liittynyt: 27.6.2016

Päiväpilveilijän elämässä: matka Ateneumiin ja takaisin

ViestiKirjoittaja LNiemi » 1.1.2019 21:03

”Marijuana on käytännöllinen katalyytti erityisten optis- ja auraalis-esteettisten aistimusten saavuttamiseen. Olen hahmottanut tiettyjen jazz- ja klassisten sävellysten rakenteen aivan uudella tavalla pilvessä, ja nämä ymmärtämykset ovat säilyneet täysin valideina myös tätä seuranneina tavanomaisemman tajunnantilan vuosina. Paul Kleen Taikaneliöt avautuivat minulle pilvessä ensikertaa sellaisina, kuin taiteilija oli ne tarkoittanut (optisesti ja avaruudellisesti kolmiulotteisina rakenteina). Hahmotin (”kaivauduin”) ensimmäistä kertaa Cezannen kaksiulotteisella kankaalla saavuttaman avaruudellisen petit sensationin (edentämällä & loitontamalla värejä, kolmioiden, neliöiden, jne. järjestystä, kuten maalaaja tekniikastaan kirjeissään kertoo) ihaillessani Kylpijöitä pilvessä. Samoin näin uusina monet luonnon panoraamat ja maisemat, joita olin aiemmin vain sokeasti tuijottanut todella näkemättä niitä; marijuanan käytön myötä niiden voima ja yksityiskohtaisuus tulivat tiedostetuiksi. Nämä havainnot ovat pysyviä – jok’ikinen syvä esteettinen kokemus jättää jäljen & muistutuksen siitä, mihinkä kiinnittää huomionsa seuraavalla kerralla. Minussa iti maku Crivellin symmetriaan; ja näin Rembrandtin Puolalaisen ratsastajan Kuoleman hevosellaan Nuoruuden perikuvana ensi kertaa – voisi sanoa, että saatoin lähes nähdä itseni ratsastajan kasvoilla – käyskennellessäni Frick-museon käytäviä pilvessä. Nämä eivät ole ”hallusinaatioita”; nämä ovat syventyneitä havaintoja, jotka saattaisivat yhtä hyvin tulla katalysoiduiksi yksilössä jonkin muun mielentilaa muuntavan luonnollisen tapahtuman (yhtä luonnollisen kuin pilvikin) kautta, kuten vaikka voimakkaan rakkaudenpurkauksen, perheenjäsenen kuoleman, äkillisen sateen jälkeisen kuulaan iltahämärän, tai Times Squaren neonvaloissa välkkyvän aavemaisen todellisuuden, jollaisen siellä saattaa äskettäisen kummallisen elokuvakokemuksen koettuaan ajoittain tavoittaa. Kaikki tämä on siis luonnollista.”

- Allen Ginsberg, The Great Marijuana Hoax
Kulttirunoilija Allen Ginsbergin jalanjäljissä koitti viimein minunkin aikani koetella älynystyröitäni taidegalleriassa pilveilemällä. Kohteeksi valikoitui itseoikeutetusti Ateneum, tuo suomalaisen taiteen ylväs pyhättö. Reissua oli pohdittu jo pitkään, useampi vuosi, aina siitä lähtien kun tuon Ginsbergin esseen olin lukenut.

Vaikka tuskin maltoin odottaa vierailuani Taiteen virvoittaville lähteille, oli mieleni eittämättä myös hiukkasen epävarma: ei vain itse toimitus – pajautus Atskin portailla – sekä hienovarainen ihmisjoukkoon tämän jälkeen sulautuminen, mutta myös galleriasta epäilemättä saamani pitävät voimakkaat tunnetilat loivat mieleeni utuisia varjoja. Joskus tämä oli kuitenkin koettava – ja tämä tulisi olemaan tuo päivä, maksoin se sitten lopulta mitä maksoi. Lyhyen ratikkamatkan päässä saisin hengittää Pyhän Maan ilmaa.

Kello 17:45, Ateneumin portaikko. Kaksi hieman haparoivaa imua. Perääntyminen ei olisi tämän jälkeen enää mahdollista.

Astuessani sisään kaikkeinpyhimpään, Klassikoiden saliin, ryhtyi tuttu MKagen kanoninen taika miellyttävästi ja rauhallisesti nousten hivelemään mieltäni. Tämä lajike, jonka olin saanut tuntea jo vuoden ajalta hyvin visuaaliseksi, alkoi vähitellen suunnata katsettani sinne, mihin se ei yleensä eksy; niihin siveltimenvetoihin, jotka tavallisesti hukkuvat muiden joukkoon. Eero Järnefeltin suurteos Raatajat rahanalaiset kuin imi minut sisäänsä. Mykkänä kunnioituksesta saatoin vain seisoa, kuin itse tuolla kummulla, jolla kasketun maan katku karvastaa uurastajiensa kurkut. Teoksen ehdoton keskipiste, repaleisissa vaatteissa seisova pikkutyttö, sai minut silmillään valtaansa – mutta tuossa katseessa, jossa saattaa maan pinnalla nähdä edes jonkinlaista tulevaisuuden toivoa, ei pilvessä ollut enää mitään: tytön silmissä saatoin tuntea täydellisen näköalattomuuden – täydellisenä vastakohtana maalatun maiseman ylväydelle –, epätoivon, tyhjyyden. Hyvin samalla tavalla Albert Edelfeltin Lapsen ruumissaatto säteili karua, mutta samalla särkyneen kaunista, lapsuudenpuhdasta surua: koko muun perheen istuessa arvokkaana ja kuin tilanteeseen jo tottuneena, maalauksen keskiön pikkutytön alaspainunut katse tiivistää joukkion sisäisen tunnelman.

Hugo Simbergin Haavoittuneen enkelin kohdalla pilvi alkoi jo toden teolla täyttää tuota pyhää huonetta, hienovaraisesti mutta varmasti. Teoksen näennäinen yksinkertaisuus, niin kompositionaalisesti kuin värimaailmaltaankin, peittää sen syvemmät synnyt, jotka nyt avautuivat nöyrtyneelle pyhiinvaeltajalle suuren mysteerion tavoin. Vasemmalle kulkeva saattue, kukkakimppu enkelin kädessä, hienoinen vedenuoma (jonka saattue on juuri ylittänyt) oikealla taka-alalla; kaikki teoksessa huokui transendentaalista tunnelmaa, joka jatkui Simbergin viereisessä maalauksessa Iltaa kohti.

Pian sain syytä (tai rohkeutta) ottaa esiin myös mukaan ottamani muistikirjasen, johon aloin kuin armoitetun inspiraation voimasta raapustaa sieluni impressioita:

Kannabis avaa verhot juurikin symbolien maailman edestä – luoden näin samalla utuisuutensa tämän, konkreettisen, maailmamme ylle. On kuin helpompaa päästä maalaajan sieluun, nähdä vilauksia siitä, mitä hän – ei välttämättä näki, vaan – halusi nähdä, ikään kuin teoksensa yleismaailmallisena psyykkisenä vaikutuksena.
Abstraktiota konkreettisen kautta?
@Akseli Gallen-Kallela: Lemminkäisen äiti (klo 18:11)


18:24. Kaksi nyt jo varmempaa imua lisää. Saatoin itseni antautua dionyysiselle hurmahengelle:

Omakuvat. – Aivan erityislaatuisia tapoja ja mahdollisuuksia päästä sisään taiteilijaan, hänen psyykeensä tuona aikana! Sillä taiteilijahan pyrkii aina enempään kuin pelkkään mekaanisuuteen (vrt. Walter Benjamin ja taideteoksen ”auran” ajatus), hän kuvaa samalla sieluaan.
@Helene Schjerfbeck: Omakuva 1912 (klo 18:35)


Äiti Taiteen sivuvirtojen hiljalleen pyörtyessä aina vain modernimmiksi sukelsin yhä syvemmälle sisään luomusten freudilais-jungilaiseen sisältöön, taiteilijoiden tiedostamattomasta kohottautuviin näkymiin. Taitelijoiden omakuvia ihaillessani saatoin hetken ajan tangeerata sieluani taiteilijan sieluun, vailla välillämme vaikuttavia kohmikkeita: hetken ajan teoksen luoja kuin kosketti kylkeäni sitä lämmittäen, ennen kuin haihtui yhtä nopeasti kuin oli viereeni tullutkin. Tällaisesta kosketuksesta jää kuitenkin aina pysyvä jälki.

Maalausten psykoanalyysi. – Pilvessä on mahdollista selvästi päästä syvälle; kompositio, oikea-vasen, symbolismi, värit, viivojen käyttö. Kaikki nämä arkitilassa kuin sulautuvat toisiinsa, mutta pilven erottaessa nämä toisistaan niiden harmoniseen yhteisleikkiin – kuin sointiin (!) – ne saavat teoksen avautumaan aivan uudella tavalla.
@Tove Jansson: Mystinen maisema (klo 18:47)


Toivioretkeni tähän Suomen taiteiden Jumialaan sai arvoisensa päätöksen vierasnäyttelyn merkeissä: Fantastico! Italialaista taidetta 1920- ja 1930-luvuilta kokosi yhteen niin kutsutun ”maagisen realismin” suurimpia nimiä. Näyttelynasettaja kuvaa suuntausta seuraavasti: ”Maagisten realistien taide on yhtä aikaa realistista ja kaukana todellisuudesta. Teokset esittävät maailmamme sellaisena kuin se näyttäytyy, mutta luovat siihen samalla uusia, unenomaisia kerrostumia. Monet teoksista ovat kuin elokuvan pysäytettyjä kuvia.” Lienee paikallaan tähdentää, että ensimmäisellä kerralla kyseisessä näyttelyssä käydessäni en kokenut sitä järin innostavaksi, muutamia erityistapauksia lukuun ottamatta. Niinpä mielenkiinnolla odotin, mitä tuleman piti.

Ensimmäinen reaktioni saliin astuessani olikin hätkähdys: heti vasemmalle pääni kääntäessäni Felice Casoratin jättimäinen unenomainen sommitelma Neidit tosiaan eksistoi ikään kuin ulkopuolisessa maailmassa, kuin minusta, katselijasta, irrallaan – tässä suhteessa kannabiksen käyttäytymisen havainnointia voimistava vaikutus vain tehosti tätä teoksen tuonpuoleisuuden tuntemusta: kun maalauksen symbolismi, kompositio, ja merkityssisältö on normaalista poiketen suorastaan luotu merkityksettömiksi (ainakin arkijärjellemme!), pilviset aivoni kuin hämmentyivät ja jäivät haukkomaan henkeään tämän kummallisuuden äärelle. Tätä merkillistä stimulaatiota olisi saatava lisää!

Fantastico!. – ”Unenomaisuus” oli yksi maagisen realismin tavoitteita – ja kieltämättä! Teokset ovat ”psykologisesti vieraannuttavia”, kuten näyttelyn kuvaus kertoo. Campiglin maalaus naisesta on tosiaan kuin kohtaus unesta: rappuset vasemmalta johtavat tasanteelle, jolla nainen palmikoi hiuksiaan. Kummallista symboliikkaa: vaasi, jossa keppi; värit: ??!; lipasto, joka on auki. Hetken päästä on jo aika siirtyä eteenpäin: oikean rappuset alaspäin...
@Massimo Campigli: La femme à la natte (Kampauspöytä) (klo 19:08)


Näyttelyn päätti sen eittämättä suurin vetonaula, Cesare Sofianopulon loistokas Naamioita. Tämä omakuvallinen persoonan tutkielma sai aivonystyräni intoutumaan jo sen ensikertaa nähdessäni, ja pilvessä sen sisältö tulvi mieleeni vastustamattomalla voimalla. Teknisen taituruuden lisäksi maalauksen psykologinen tarkkanäköisyys (vai tässä tapauksessa pikemminkin rehellisyys?) pysähdyttää. Sofianopoulo avaa itsensä kuin jungilaisten arkkityyppien kautta: keskeisimpänä maalauksessa on mitä ilmeisimmin alkoholille perso Veijari, jota virnuileva, paholaiseksi(!) pukeutunut Varjo – toistaiseksi tuloksetta? – selvästi metafyysisiä salaisuuksia luvaten houkuttelee mukaansa. Katseen siirryttyä teoksen vasempaan nurkkaan seuraa hätkähdys: luurankoinen Kuolema pitää kylmässä kourassaan selvästi Animan maskia – mutta onko maski juuri otettu kasvoilta pois, vai onko luuranko jälleen saamassa naamionsa, ja sitä myötä elämänsä, takaisin? Vaikka tunnelma hahmojen taustalla on lähes ekstaattinen (onpa joku tuonut juhliin seppelöidyn sianpäänkin), Sofianopouloksen omakuvat ovat tilanteesta ulkopuolisina, irrallaan, jälleen kuin omaan todellisuuteensa lukitt(a)u(tune)ina.

Astuessani alas noista taivaallisista korkeuksista alkoi myös pilveni pikkuhiljaa huuhtoutua päivänpaisteeseen. Tämän henkisen ehtoollisen jämistä syötäisiin vielä monta päivää, kenties jopa viikkoja – ja kerran tästä hedelmästä maistettuani voisi hyvinkin olla mahdollista, etten tyytyisi vain tähän...

Locker
Viestit: 339
Liittynyt: 18.10.2010

Re: Päiväpilveilijän elämässä: matka Ateneumiin ja takaisin

ViestiKirjoittaja Locker » 12.1.2019 23:03

Hieno kirjoitus!


Palaa sivulle “Kokemuksia”

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 0 vierailijaa